Suomalainen media palvelee tällä hetkellä ihmisten mielipiteen muokkaamista turvallisuuspuheella. Tähän tarkoitukseen käytetään joukkoa asiantuntijoita, jotka toistavat samaa viestiä, mutta tuovat siihen jokainen oleellisen osansa. Mika Aaltola, Pekka Toveri, Markku Ruotsila ja Atte Kaleva jakavat saman mission. He valmistelevat suomalaisia tulevaisuuteen, jossa turvallisuus ja valtio korvaavat demokratian ja kansalaisten oikeudet. Tervetuloa uuteen ja pelottavaan maailmaan.
Neljän kopla
Suomalainen keskustelu on siirtynyt militaristiseen ja uhkia korostavaan puheeseen laajemminkin, mutta muutamilla keskeisillä hahmoilla on tässä muita suurempi rooli. On myös ilmeistä, että tässä keskustelussa on jaettu rooleja niin, että poliittisen keskustelun muokkaaminen haluttuun suuntaan käy helpommin. Mielestäni erityisesti neljää henkilöä ja heidän toimintatapaansa on syytä kuvata tarkemmin.
Mika Aaltola nousi esiin Ukrainan sodan turvallisuuskommentaattorina, joka esiintyi jokaisella kanavalla jokaisen Ukrainaa käsittelevän keskustelun asiantuntijana. Tämän jälkeen hän on tehnyt poikkeustilasta ja kansallisesta yhtenäisyydestä oman poliittisen brändinsä ja noussut kokoomuksen listalta europarlamenttiin. Siviilitutkijana ja moraalisena johtajana Aaltola pyrkii antamaan sotilaalliselle logiikalle humanistiset kasvot. Hänen viestintätyylinsä painottaa tunteita ja kokemusta. Tähän palaan kohta tarkemmin.
Markku Ruotsila taas on historioitsija ja konservatiivinen ajattelija, joka kehystää länsimaisen kristillisyyden ja arvojen puolustamisen osaksi kulttuurista vastarintaa liberaalia yhteiskuntaa vastaan. Hän on nostanut poliittisiksi esikuvikseen muun muassa Thatcherin ja Reaganin. Hänen erikoisalansa mediassa on Yhdysvaltojen tutkimus ja sen nykyisen hallinnon tekojen tulkitseminen. Hänen roolinsa suomalaisessa keskustelussa on kehystää länsimaisen kristillisyyden ja arvojen puolustaminen osaksi kulttuurista vastarintaa. Vastustajakseen hän näkee liberaalin kulttuurisen hegemonian, jonka torjuminen on hänelle keskeistä. Samalla hän rakentaa moraalista perustaa turvallisuuspolitiikan oikeuttamiseksi.
Atte Kaleva ja Pekka Toveri ovat sotilaita ja kokoomuspoliitikkoja. Kansanedustaja Kaleva esiintyy turvallisuus- ja terrorismiasiantuntijana ja painottaa kurin, puolustusvalmiuden ja länsiliittoutumisen merkitystä.Toveri on entinen kenraalimajuri ja kansanedustaja, joka nyt puhuu Europarlamentista käsin suorasukaisesti sotilaallisen voiman ja kansallisen yhtenäisyyden puolesta ja esiintyy turvallisuuspolitiikan realistisena äänitorvena. Sekä Kaleva että Toveri käyttävät selkeän perinteistä puolustuspuheen retoriikkaa. Heidän kauttaan keskusteluun nousee sotilaallisen auktoriteetin ääni, joka puhuu kurista, puolustuksesta ja uskollisuudesta kyseenalaistamattomana perustana suomalaisuudelle.
Kun nämä toisiaan myötäilevät äänet yhdistyvät mediassa, ne vahvistuvat lisäten toistensa argumenttien uskottavuutta. Aaltola ja Toveri käyttävät tässä hyväkseen sekä asiantuntija-asemaansa että vahvaa poliittista rooliaan. Kaleva ja Ruotsila eivät ole yhtä näkyvässä roolissa, mutta heillä on tärkeä rooli yhteisen kokoomuslaisen ja porvarillisen agendan ajamisessa, joka kasvaa uskottavammaksi erilaisten sitä toistavien julkisuudesta tuttujen hahmojen kautta.
Neljän kopla
Edellä mainittuja herroja yhdistää se, miten he käyttävät faktoja ja tarinoita hyväkseen luodakseen omalle poliittiselle agendalleen edullista kehystä. He valitsevat tarkoitushakuisesti uhkakuvia, vastakkainasetteluja ja yksinkertaistettuja tapahtumaketjuja, jotka ovat linjassa heidän pyrkimystensä kanssa. Tämän he yhdistävät tieteelliseltä kuulostavaan puheeseen, jossa ei kuitenkaan ole akateemista tarkkuutta.
Esimerkiksi Ukrainan sotaa kaikilla kanavilla tauotta kommentoidessaan Aaltola käytti paljon tunteiden, yleistysten ja oletusten sävyttämää kieltä kuvaillessaan tapahtumia. Huolestuneet kulmakarvat kehystivät vilpitöntä kerrontaa. Tällainen puhe ei sinällään ole väärää tai väärin, mutta sen tavoite tuskin kävi kaikille katsojille selväksi.
Puhetavallaan Aaltola pystyi käyttämään saamansa valtavan näkyvyyden vaikuttaakseen ihmisten asenteisiin ja ennen kaikkea tunteisiin vahvistaen kansallista yhtenäisyyttä ja lojaaliutta. Oleellista ei ollut se, miten hyvin faktat pitivät paikkansa, koska tärkeintä oli yhtenäinen selkeä kertomus ja sen myyminen katsojille.
Käyty keskustelu loi pitävän pohjan muun muassa sille äkilliselle muutokselle, joka sai suomalaiset joukolla muuttamaan kantansa Nato-jäsenyydestä. Nato-jäsenyys näyttäytyi esimerkiksi Aaltolan kertomusta vasten loogisena ja turvallisuutta vahvistavana vaihtoehtona. Syntyneessä keskustelukulttuurissa, turvallisuuspoliittisen kertomuksen ollessa äärimmäisen vahva, jopa parlamentaarinen vasemmisto päätyi vaihtamaan kantaansa, koska päinvastaisen päätöksen perusteleminen olisi ollut vaikeaa tai mahdotonta ja olisi johtanut suosion menettämiseen lähestyvissä vaaleissa. Näin toimiessaan he kuitenkin menettivät mahdollisuutensa kääntää ilmapiiri vähemmän pelokkaaksi ja militaristiseksi.
Hegemonia luodaan
Monille lienee tuttu Antonia Gramscin ajatus yhteiskunnallisesta hegemoniasta ja siitä, miten se rakennetaan hallitsevan luokan toimesta suostuttelemalla alistetut uskomaan yhteiskunnan jaettujen normien ja ideologian olevan yhtäpitäviä totuuden kanssa. Tätä ajatusta on jatkokehittänyt kreikkalaisranskalainen marxilainen sosiologia ja filosofi Nicos Poulantzas. Hän näki nimenomaan suostuttelun keskeisessä roolissa hegemonian luomisessa ja keskittyi tarkastelemaan sitä.
Poulantzasin mukaan ”uuden pikkuporvariston”, joka voidaan pitkälti samaistaa suomalaiseen keskiluokkaan, rooli on tässä suostuttelussa tärkeä. Nämä ihmiset ovat valmiita yhdistämään voimansa pääoman edustajien kanssa, minkä seurauksena huonommassa asemassa olevien joukkojen suostuttelu käy valtaa pitäville helpommaksi. Tämä johtaa siihen, että perinteinen marxilainen luokkajärjestelmä alkaa pirstaloitua ja työläisidentiteetti heikkenee. Mikäli tätä vaikutusta ei huomioida, ei Poulantzasin mukaan voida muodostaa tarkkaa kokonaiskuvaa vallitsevasta tilanteesta tai vaikuttaa siihen, koska uudet intressit ja sen tuottamat vallanmuodot jäävät havaitsematta.
Esimerkiksi tästä mekanismista Poulantzas nostaa sen, miten Yhdysvaltojen New Deal aikoinaan toimi keinona yhdistää työväestön, tiettyjen pääomien omistajien ja valtion intressejä toisiinsa. Tämä tapahtui hyväksymällä osia työväen vaatimuksista kuten minimipalkka ja työlait. Myös verotus nostettiin nykyperspektiivistä katsoen huikean korkeaksi. Korkein marginaaliveroprosentti kohosi aina 79 prosenttiin, mistä se toisen maailman sodan aikana nousi vielä lisää ollen korkeimmillaan 94 prosenttia. Kireä verotus jatkui aina Reaganin aikaan asti, eikä se muodostanut estettä valtionvelan vähentämiselle talouden muuten lähdettyä nousuun jälleenrakentavan Euroopan vetämänä.
Mitä omistava luokka sai tästä sopimuksesta ja miksi se suostui näin kireään verotukseen? Tärkein tekijä olis se, että vastapalveluksena tästä kompromissista vältettiin tilanne, jossa ihmisten oikeutetut vaatimukset olisivat kärjistyneet niin pitkälle, että hallitsevan luokan olisi ollut pakko vastata niihin tukahduttamalla ne väkivaltaisesti. Tämä puolestaan olisi voinut johtaa 1930-luvulla hallitsemattomaan kriisiin ja lopulta sosialistiseen vallankumoukseen. Näennäinen liittoutuminen ja suostuttelu tarjosivat pääomille turvallisemman tien ulos kärjistyneestä tilanteesta.
Miten tämä kaikki liittyy neljän koplan toimintaan mediassa? Yhdistävä elementti on median kautta toteutettu suostuttelu, jonka ydinviesti on kohdistettu nimenomaan keskiluokalle ja pyrkii hakemaan siltä tukea ja kaikupohjaa turvallisuuspuheelle. Kun mediassa toistuvat eri tavoin muotoillut ja toisiaan tukevat viestit siitä, millaiset ajattelun tavat, argumentit tai poliittiset kannat ovat oikeita, syntyy tila, jossa kriittisyys näyttäytyy epäisänmaallisena, rauhanpuhe on naiivia ja militarisoituminen on realismia. Synnyttyään tämä hegemonia vahvistuu edelleen ihmisten alkaessa itsekin toistaa ja tuottaa samaa logiikkaa. Tämä on tässä artikkelissa mainittujen henkilöiden pyrkimys ja toisaalta selitys sille, miten he onnistuvat tavoitteessaan.
Rauhasta on tullut mahdottomuus
Miten julkinen keskustelu on reagoinut tähän suostutteluun ja mitä siitä on seurannut? Ilmeisimmän ja konkreettisimman muutoksen kuvasin jo aiemmin. Suomalaisten kanta Natoon saatiin vaihtumaan hyvin nopeasti kun mielikuvat ja tunnetila saatiin kohdalleen. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa vaikutus.
Poliitisen keskustelun kenttä on pysyvästi kapeutunut niin, että nykyistä tilannetta kyseenalaistavat kommentit näyttäytyvät haihatteluna ja epäuskottavina. Tämä palvelee turvallisuushegemonian rakentamisen lisäksi myös nykyisen hallituksen valtapyrkimyksiä. Väitän, että suomalaisia tällä hetkellä vaivaava poliittinen apatia – joka näkyy siinä, etteivät leikkaukset ja heikennykset saa aikaan protesteja – kumpuaa vahvasti juuri tästä näköalattomuudesta.
Samaan aikaan kriittinen media ja vasemmistolaisemmat mielipiteet kamppailevat olemassaolostaan. Niihin kohdistuvat heikennykset ja rajoitukset hyväksytään, eivätkä nekään nosta vahvoja vastareaktioita.
Näiden tavoittelemiensa poliittisten vaikutusten lisäksi oikeistolaiset pääomapiirit ovat valmiita hyötymään myös vahvistuvien sotamarkkinoiden noususta. Pääomien kilpailuvaltit on Suomen osalta pääosin hukattu, mutta valtio ja EU ovat valmiita pumppaamaan näivettyville markkinoille satojen miljardien elvytyksen sotateollisuuden kautta. Kiitos aktiivisen mielipidevaikuttamisen sotilasmenojen kasvattaminen näyttäytyy normaalina, jopa siihen pisteseen asti, että yhteiskunnallisia palveluita ollaan valmiita merkittävästi heikentämään sotilasmenojen hyväksi. ”Onhan kyse meidän kaikkien turvallisuudesta!”
Myös kulttuurinen konservatisoituminen hyödyttää pääomia ja kokoomusta. Ruotsilan kaltaisten kommentaattoreiden avulla kokoomus ja pääomat tähtäävät yhteiskuntaan, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen, mutta jättävät häveliäästi kertomatta kenellä tuo hiili on.
Pahinta on, ettei tämä yhteiskunnallinen tilanne purkaudu sillä, että Ukrainaan syntyy rauha tai edes siihen, että Venäjän johto vaihtuisi, vaan kyse on pitkäaikaisesta muutoksesta, joka vaatii vasemmistolta vahvan vastahegemonisen suunnitelman ja ennen kaikkea kykyä sen ajamiseen. Tällä hetkellä ei hyvältä näytä.
Ainoaksi reaaliseksi vastarinnan muodoksi jää vastarinta kielen, toiminnan ja keskustelun kautta. Kun turvallisuuden ja vallan kielestä on tullut hegemoninen puhumisen tapa, on rauhan ja solidaarisuuden kieli aktiivista vastarintaa. Jokainen kamppailu ja mielenosoitus, joka vallitsevasta mielialasta huolimatta järjestetään oikeistolaista politiikkaa vastaan, on itsessään merkittävä. Ihmisten välinen solidaarisuus on myrkkyä vallitsevalle hegemonialle. Juuri nyt meidän on yhdessä nostettava esiin vaihtoehtoinen käsitys turvallisuudesta. Sellainen, jossa turvallisuus on ihmisten turvallisuutta, ei valtioiden.
Ennen kaikkea meidän on tehtävä näkyväksi se, mitä yhteiskunnallemme on tapahtumassa samalla kun media nostaa parempien myyntilukujen toivossa Aaltolan, Ruotsilan, Kalevan ja Toverin pelottelupuhetta otsikoihin. Se, mitä nämä neljä edustavat, ei suinkaan ole riippumaton ja faktoihin perustuva turvallisuusanalyysi tai ainoa poliittinen vaihtoehto. Sen sijaan se on poliittinen projekti, joka tarvitsee kipeästi vahvan kriittisen vastakertomuksen ennen kuin pelko korvaa politiikan lopullisesti ja vie meidät kohti fasismia.
