Kun Ukrainan sota alkoi, yritin yleisen sodan vastustamisen rinnalla herättää keskustelua kysymyksestä, joka tuntui silloin monelle abstraktilta: miten voimme estää uuden maailmanlaajuisen varustautumiskierteen?
Historia opettaa, että sotia ei käytännössä käydä pelkästään poliittisilla päätöksillä. Niiden edellytyksenä on myös se, että aseita on jo valmiiksi kasattuna valtavat määrät. Ennen toista maailmansotaa valtiot kasvattivat sotatarviketuotantoaan kiihtyvällä vauhdilla. Kun sota syttyi, nuo aseet myös käytettiin.
Nyt pitäisi kysyä miten estämme asevarastojen paisumisen entisestään.
Pysäytetään varustelu
Oma teesini on yksinkertainen. Jos sotatarvikkeiden kasaantumista pystytään rajoittamaan, kynnys sotaan lähtemiseen nousee. Kun aseita on vähemmän, myös sodan tuhot voivat jäädä pienemmiksi.
Tässä valossa Kiinan päätös rajoittaa harvinaisten maametallien kauppaa on kiinnostava ja mielestäni oikeansuuntainen avaus. En väitä, että Kiinan motiivit olisivat puhtaan altruistisia tai että kyse ei olisi myös geopoliittisesta strategiasta. Mutta päätöksen kaikista motiiveista riippumatta kannattaa kysyä: voiko modernin asevarustelun välttämättömien raaka-aineiden sääntely hidastaa vaarallista varustelukierrettä?
Harvinaiset maametallit eivät ole mikä tahansa kauppatavara. Niitä tarvitaan ohjuksissa, tutkajärjestelmissä, hävittäjissä, akuissa ja monissa muissa korkean teknologian asejärjestelmissä. Kun niiden saatavuutta rajoitetaan, myös aseiden tuotanto vaikeutuu.
Joku aivan varmasti kysyy nyt, että eikö aseiden puute auta hyökkääjää ja heikennä puolustautujia, kuten Ukrainaa?
Tämä on tärkeä kysymys. Lyhyellä aikavälillä puolustautuvilla mailla on oikeus ja tarve puolustaa itseään. Mutta samaan aikaan meidän pitää kyetä keskustelemaan myös pitkän aikavälin tavoitteesta. On pohdittava, miten estämme tilanteen, jossa kaikki osapuolet varustautuvat yhä enemmän, koska pelkäävät toisiaan, ja lopulta juuri tämä varustautuminen tekee sodasta todennäköisen.
Toinen helppo vastaväite kuuluu, ettei kauppasotakaan ole varsinaisesti rauhaa. Tämä on tietenkin totta. Ihanteellisessa tilanteessa valtioiden välillä ei olisi jännitteitä. Mutta silti taloudellinen painostus on yleensä vähemmän tuhoisaa kuin aseellinen eskalaatio. Kaikki keinot, jotka vähentävät todennäköisyyttä, että konfliktit kärjistyvät sodiksi, ansaitsevat vakavan tarkastelun.
Pääoma tappaa meidät voittojen takia
Kapitalismi toimii tällä hetkellä päinvastaiseen suuntaan. Aseteollisuudesta puhutaan uutena kasvualana. Rakennetaan “varustelutaloutta”, jossa sota ja sodan uhka muuttuvat sijoituskohteiksi. Pääoma etsii uusia voittoja ja nyt se löytää niitä asevarustelusta.
En väitä, että kapitalismi olisi ainoa syy varustautumiselle. Valtiot varustautuvat myös pelosta ja myös osana aivan normaalia toimintaansa. Mutta pääoma lisää aseteollisuuden intressejä puskea läpi yhä aggressiivisempaa varustautumista. Aseteollisuus ei vain vastaa kysyntään, vaan hyötyy siitä, lobbaa sen puolesta ja normalisoi varustautumista minkä ehtii ja pystyy.
Ilmiö muistuttaa asuntokuplaa: raha virtaa sinne, missä tuotto näyttää nopealta, kunnes seurauksena on romahdus. Mutta aseteollisuudessa romahdus ei tarkoita taloudellista kriisiä. Se tarkoittaa sotaa, joka voi laajeta koko maailman paloksi.
Siksi keskustelua varustelukierteen katkaisemisesta tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.
En puolusta mitään valtiota kritiikittä. Enkä väitä, että yksi kauppapoliittinen päätös ratkaisee maailman rauhan. Mutta jos harvinaisten maametallien saannin rajoittaminen hidastaa asevarustelua edes vähän, sitä kannattaa tarkastella myös rauhanpolitiikan näkökulmasta.
Rauhaa ei rakenneta vain neuvottelupöydissä. Rauhaa rakennetaan myös materialistisemmilla keinoilla. Yksi sellainen on keskeisen rattaan poistaminen koneistosta, joka täyttää maailmaa aseilla.
